6. tammikuuta 2018

Kirja kirjoistani

Jo viime blogikirjoituksessa minun piti kirjoittaa kirjoista, lukemisesta ja siitä kuinka vaikea minun on ottaa osaa erilaisiin haasteisiin. Yritin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, mutta tuloksena oli vain Facebook-ryhmässä mukana roikkuminen ja muiden kirjavinkkejä ja lukukokemusten seuraaminen. Goodreadsin "Luen tänä vuonna x määrän kirjoja" -haasteeseen olen myöskin laittanut tavoitteen jo useampana vuonna. Lopputoksena... no noin puoleen olen päässyt tavoitteestani. (Viime vuonna luin 17 kirjaa 30:sta.)

Hmm.... Yhden asian olen säilyttänyt omassa lukuharrastuksessani, vaikka kirjojen lukemismäärät ovat pudonneet enkä pysy mukana oman pienen kirjamaailmani ylittävissä haasteissa, merkkaan edelleen jokaisen lukemani kirjan ylös. Tein sitä lapsena isoveljeni innoittamana. Sitä kesti koko kouluiän aina ensimmäisiin opiskeluvuosiin asti. Sitten tuli pitkä tauko. Nyt minulla on ollut "pieni punainen kirja"jo vuodesta 2009.

Se kirja on karu. Se paljastaa millaisia kirjoja olen lukenut, miksi ja muutamalla sanalla jotain lukukokemuksestani. Se kertoo suurin piirtein kauan luen kirjoja ja kuinka pitkiä jaksoja olen lukematta. Se, mitä se ei paljasta, on kesken jääneet kirjat. Harvoin minulla jää kirjoja kesken niin, etten joskus sitä lukisi loppuun. Ikävätkin ja inhottavatkin kirjat yleensä jossain vaiheessa kuitenkin kahlaan läpi.

Toiset kirjat jäävät vain oman tilansa puutteessa kesken. Sitten vain niille tulee sopiva aika ja tila. Sellainen on C.S. Lewisin elämänkerta, jota jatkoin tällä viikolla. Se jäi kesken alkusyksystä 2014. Nyt olen lukenut sitä ahmien Baudelairen Pahan kukkien rinnalla. En voi olla miettimättä millä sanoilla merkkaan sen punaiseen vihkooni. Tämä oli elämänkerta, jossa näkyy ihmisten merkitys yksilön luovalle työlle. Teos, joka jäi kesken, mutta vei lopulta mukanaan, kun olin valmis sen lukemaan. 




Punainen kirja on karu myös numeroiltaan. Pidän nimittäin siitä, että lasken kuinka monta kirjaa olen lukenut ja kuinka monta sivua vuodessa. Oma lukeminen on vähentynyt ja vähentynyt vuosien varrella. Luen edelleenkin pitkiä kirjoja (300-500 sivua), mutta en samallaisella himolla. Kaipaan sitä. Erityisesti sitä  minua, joka luki paljon. Onneksi se alkaa taas kaivautua esiin.

Innostuksen juuria:
* Elämässäni on taas tilaa lukemiselle.
* Oma ajattelu kääntyy lukemisen suuntaan.
* Saan jälleen lahjaksi kirjoja.
* Yli kaksi vuotta lukupiiressä on tuonut jo lukemisenrytmiä takaisin elämään, mutta samalla tehnyt siitä ehkä suorittamista, ei aina nautintoa.

Mitä luen tänä vuonna? Keskeneräisiä, odottaneita ja sovittuja kirjoja. Ennen kaikkea niitä kirjoja, jotka kutsuvat ja haluavat pienen punaisen kirjan sivuille.

29. joulukuuta 2017

Tilintekoako?

Muistin tänään, että unohdin ottaa työkoneelta talteen erään valokuvan ennen kuin luovutin koneeni takaisin työnantajalle. Ei se ole mikään suuri katastrofi, mutta paljasti minulle, kuinka tärkeätä minulle on säilyttää erilaisia muistoja.

Tämä vuosi on ollut täynnä monia vanhoja ja uusia muistoja. Osa saa nauramaan, osa saa onnelliseksi, osa saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Osa muistuttaa siitä kuinka lyhyestä hetkestä elämässä on kysymys.

Jossain kohtaa tätä kulunutta vuotta ymmärsin sen, miten pienillä asioilla ja päätöksillä on suurin arvo ja merkitys. Niillä valinnoilla, joilla teemme ja elämme arkeamme. Se on niissä pohdinnoissa, joissa päätämme mitä haluamme tehdä työksemme, millaisia ihmisiä haluamme ympärillemme, miten haluamme käyttää aikaamme ja elää elämämme.

Kun kaaso lämmittää palelevaa morsianta. 

Tähän vuoteen on kuulunut niin paljon. Paljon sellaista missä minä olen muuttunut ja kasvanut. Sellaista missä olen huomannut olevani pikkutyttö ja keskenkasvuinen. Paljon sellaista missä olen tuntenut itseni vanhemmaksi ja en ehkä viisaammaksi, mutta ehkä ymmärtävämmäksi. 

Mutta ennen kaikkea tähän vuoteen on kuulunut....









...ja kuvaaja. 💕


Olen päättänyt, että ensi vuosi on erilainen kuin tämä vuosi. Sen olen tiennyt oikeastaan jo koko vuoden. Se maistuu varmasti jäätelöltä ja saattaa välillä sulaa sormille. Se ei ole täynnä lukkoonlyötyjä asioita ja aikataulutuksia. Se on, kuten kaikki elämäni edeltävätkin vuodet, mahdollisuus olla minä ja tehdä niitä asioita, jotka tekevät minun elämästäni minun ja meidän elämästä meidän.

En tee enää uuden vuoden lupauksia. Olen huomannut, että olen huono niitä toteuttamaan. Sen sijaan olen tehnyt lupauksia itselleni, omalle elämälleni. Niiden pitäminen on merkityksellisempää ja todellisempaa. Ja samalla niin ihanan haasteellista. Kysehän on itselleen rehellisyydestä. Se mitä olen nyt luvannut sitoo ja kantaa. Luo uusia muistoja.


kuvat: Sakari Tanhua. 

1. marraskuuta 2017

Meillä nyt ja tulevaisuudessa

Kahden työnarkomaanin kotona on hiljaista. Kuuluu vain näppäimistön napatus ja aivojen ruksutus.
Tänään olen saanut kohdata mielenkiintoisia ihmisiä, tutustua Äijä-toimintaan, koota oman päättyvän hankkeen lankoja yhteen ja kirjoittaa tuleville opiskelijoille visaisia tehtäviä kulttuuriperinnöstä. Samaan aikaan tämän talouden mies on luonut kaunista koodia helpottamaan ihmisten arkea ja kouluttanut asiakkaita.

Istuimme aamiaspöydässä yhdessä. Istuimme illallispöydässä yhdessä, vaikka vain toinen meistä nälkäisenä söi minun valmistamaa ruokaa. Keskustelimme töiden välissä kaksi minuuttia mitä vastaamme välittäjille, kun emme osta heidän myymiä talojaan. Teemme töitämme eri kerroksissa, omassa rauhassa. Yhdessä. Kumpikin tietää tarkalleen missä toinen on, näkemättä.
Tänään olen pohtinut sitä kuinka onnellisia me kaksi olemme omissa rooleissamme, töissämme ja yhteisessä arjessa. Kuinka merkityksellistä meille on se mitä edustamme ja millaisella arvomaailmalla tätä maailmaa katselemme ja siinä elämme.
Samalla olen kuitenkin suunnitellut lauantain ruokalistaa kouluaikaisille ystävilleni ja sunnuntain Turun reissua varten makeaa jälkkäriä, josta me molemmat ja ystävämme Turussa pitäisi. Ja sitten jossain välissä, olen lukenut päivän aikana somekanaviini kertyneitä viestejä ja saanut muistutuksen siitä, että kohta arkemme ei ole enää sidottu minun yhdeksästä viiteen työhöni. Vaan se on sidottu vain meidän yhteiseen näkyyn ja minun haaveeseeni tulevaisuudesta.
Kohta ei olla kahden työnarkomaanin kotona, vaan kahden haaveiden toteuttajan kotona. Nyt meistä yksi toteuttaa täyspäiväisesti haavettaan, kohta kaksi.



11. lokakuuta 2017

Pyörähdys

Sakurajima

Pysähtyneisyys. Siltä tuntuu, kun lentää vasten maapallon pyörimisliikettä.
Paljaus. Siltä tuntuu, kun seisoo sekunnin murto-osan yksin peilin edessä tyhjässä huoneessa.
Ulkopuolisuus. Siltä tuntuu kun kertoo kuplalaisille mitä aikoo tehdä.

Ja sitten tulee pyörähdys, käännös, suunnanmuutos...

Pulppuaminen. Siltä tuntuu läheisten halauksissa ja onnitteluissa.
Ilo. Siltä tuntuu, kun voi toteuttaa haaveensa.
Rakkaus. Siltä tuntuu, kun toinen katsoo hellästi.

Kaikki on muuttunut, mutta samalla kaikki on juuri sinua itseäsi, yhteistä elettyä elämää ja sitä polkua, jota olet koko ajan kulkenut.

Beppu

Astelin ensimmäistä kertaa alttarille isän käsipuolessa. Nukuin ensimmäistä kertaa uuden nimen saaneena. Katselin ensimmäistä kertaa toimivaa tulivuorta. Uin ensimmäistä kertaa Tyynessä valtameressä.

Yhdessä vaiheessa listasin ensimmäisiä kertojani. Sitten se jäi. Nyt se tapa muistui uudelleen mielelleeni. Viime kuukausiin on mahtunut monta ensimmäistä kertaa. Moni niistä on ollut myös elämän ainoita kertoja. Toivottavasti ainakin. Olen ylpeä niistä ensimmäisistä kerroista.

Nämä ensimmäiset kerrat jäävät minuun. Ne näkyvät konkreettisina muutoksina tai piiloutuvat muistoihin. Ne määrittävät, mutta samalla myös vapauttavat, sallivat ja mahdollistavat.

Sen takia en voi olla sanomatta: Jokaisen valinnan teen itse rakkaan katseen suojassa. Perustelen itselleni ja hänelle, en muille. 


Kioto


(Kuvat: S. Tanhua, syyskuu 2017)