6. marraskuuta 2011

Kaduilta kahviloihin ja katoavia kahviloita

Viimeisten vuosien aikana on minulle ja ystävilleni muodostunut kantakahviloita. Jokaisella kahvilalle on oma tarkoituksensa ja joskus tämä näkyy myös tilauksissa. Kuluneen kesän ja tämän syksyn aikana kantakahviloissamme on tapahtunut muutosta. Osa on ollut ihastumisia, löytymisiä ja osa taas kyynelet silmiin tuovia menetyksiä...

Ensimmäinen muutos oli yllättävän positiivisen sattuman tulos. Kun aikoinani hain ensimmäistä kertaa opiskelemaan Haminassa opiskelun jälkeen, kävin pääsykokeissa Turussa. Pääsykoematkalla mukani oli äitini ja tuttavaperheemme vei meidät Apteekkimuseon yhteydessä olevaan Qwenselin kahvilaan. Käyntimme oli kuin pääsykoekirjaan astuminen. (Pääsykoe kirjana oli 1800-luvun kaupunkitilassa liikkumista.) Vaikka kaupungin kahviloihin tutustuminen alkoi juuri tästä kahvilasta, unohtui sen olemassa olo minulta lähes kymmeneksi vuodeksi. Tänä kesänä löysin Qwenselin kahvilan uudestaan. En tiedä oliko omistajanvaihdoksella vaikutusta asiaan vai tuliko vain tarve saada uusi paikka.
Qwenselissä oli vaihtunut omistaja alkukesästä. Uudella pitäjällä on ollut aiemmin pitopalveluyritys (kai) Piikkiössä. Kesän ja syksyn makeat ja suolaiset vaihtoehdot ovat kaikki olleet aivan ihania niin viikunapiirakasta raparperimarenkiin. Kävimme ystäväni ja kahvilan omistajan kanssa kesällä mielenkiintoisen keskustelun, kun omistaja kysyi meiltä (tuntemattomilta asiakkailta) olivatko hänen tuotteensa missä hinnoissa verrattuna kaupungin muihin kahviloihin. Totuuden mukaisesti sanoimme hintojen olevan aika alakanttiin ja niissä olisi varaa reilustikin nostamiselle. Syksyä kohden hinnat nousivatkin, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että olisi kauhistuttanut.

Toinen muutos oli Mansikkapaikan lopettaminen, joka meni itseltäni oikeastaan täydellisesti ohi. Mansikkapaikka oli ensimmäisten opiskeluvuosieni kantapaikka ja omistajarouvalla oli jopa vaikutusta tiettyihin valintoihin toisena opiskeluvuotenani. Aloitettuani päivätöissä ja muutettuani ei Mansikkapaikka ollut enää kotimatkani varrella ja vähitellen siellä käyntien määrä harveni. Kuluneena kesänä ystäväni kanssa pohdimme, että pitäisi siellä käydä, mutta kellonaika oli väärä tai olimme aivan toisella puolella kaupunkia ja asia jäi. Syyskuun alussa sain yllätyksekseni huomata, että Mansikkapaikka oli lopettanut toimintansa. Niitä kakkuja, suolaisia piirakoita ja ihania korvapuusteja jää kyllä kaipaamaan. Ja tietenkin omistajarouvan lämmintä, omistautunutta otetta.

Kantapaikkojen väheneminen ei tänä syksynä loppunut Mansikkapaikan sulkeutumiseen. Kuluneella viikolla jouduin surukseni kuulemaan, että reilun vuoden pystyssä ollut Bossaliina lopettaa. Ihana, rentohenkinen kahvila Maariankadulla sulkee ovensa 12.11. Bossaliina on vuoden sisällä noussut hyvin keskeiseksi kantapaikaksi minun elämässäni. Siellä on tullut vietettyä iltapäiviä neuloen, lukien ja juoden hyvää kahvia tai teetä. Lounasvaihtoehdot ovat olleet aina herkullisia ja annoskoissa ei olla pihtailtu. Brunssit ovat vieneet parikin tuntia, kun kaikkea on pitänyt kokeilla. Bossaliinan kaksi nuorta omistajatarta ovat omalla hersyvällä rohkeudellaan tuoneet kaupunkiin mukavan rentoa läsnäoloa. Paikka on ollut kuluneen vuoden aikana monen elämääni muuttaneen tilanteen näyttämönä. On surullista, että tällaisia loistavia paikkoja häipyy kaupungista.

Tuntuu kuin tuttujen kahviloiden lopettamisen myötä osa muistelun ja kokemisen mahdollisuuksista katoaisi. Toivottavasti näemme vastakin Bossaliinan neidit ja Mansikkapaikan rouvan pitämässä kahvilaa.

Jotta ei jäätäisi surun alhoihin täytyy muistaa myös syksyn kahvilalöytö. Pieni ihastuttava makeahetki on Kahdeksannessa kaupunginosassa oleva Kahvila Pikku Josefiina. Valitettavasti se on tilallaan pieni, joten siitä ei varmastikaan muodostu seurustelukahvilaa, mutta sen marjapiirakka vei kielen mennessään ja erittäin halpa hinta kevensi opiskelijan kukkaroa yllättävän vähän. Pussitee on aina pussitee, joten ehkä Pikku Josefiinasta voi tulla kilpailija Kosken leipomolle viikonlopun kotiin ostettavien herkkujen osalta. Ehkä.


Nykyisiä ja tulevia kantapaikkoja (myös tekstissä mainitsemattomia)
Pikku Josefiina
Cafe Art
Bossaliina
Cafe Mansikkapaikka
Latte Cafe
Kosken leipomo

31. lokakuuta 2011

Pimeyttä, valoa ja heijastimia

Onneksi kaupungit alkavat syksyllä olla pimeitä. Näin on mahdollista nähdä ihan toinenlainen puoli ympäröivästä maailmasta. Kuljin viime viikolla jokirantaa pitkin, enkä voinut olla ihmettelemättä erilaisten valaistusten käyttöä. Uusitun Pinellan edessä oli hauskat suuret kukkaruudut, jotka hehkuivat kylmää valkoista valoa. Kukkaruukkuihin oli vielä laitettu pienet kuuset. Hymyilytti nähdä ne, mutta kohta sitä jo vakavoitui. Hienosti remontoidun Pinellan viimeisestä ikkunasta loisti sininen valo. Ei mikään pehmeä utuinen valon häivähdys vaan kirkas sininen diskovalo. Hetken aikaan olin todella hämmästynyt. Onhan eriväriset valot lisääntyneet valaistuksissa, mutta jotenkin tässä kohtaan väri oli aivan väärässä paikassa. Tavoitellaanko ravintolassa modernia vai vanhaa vai niiden ei niin yhteen sulautuvaa rinnakkaiseloa?

Olin seuraamassa lauantaina Speak No Evil-esitystä linnan ympärillä. Minun ei alunperin ollut tarkoitus mennä katsomaan sitä, mutta kun kuulin tuttavani esiintyvän siinä innostuin lähtemään ystäväni mukaan. En tiennyt mitä oikeastaan odottaa. Kotimaiset spektaakkeliesitykset, joita olen nähnyt, eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita tai mieleenpainuvia. Speak No Evil'iin oli loistavasti osattu yhdistää fyysinen tila, monialainen osaaminen ja pimeän, varjon ja valon leikki. Tarina itsessään ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta se oli osattu kertoa hyvin erilaisin elementein ja linnan puiston, että itse rakennuksen hyödyntäminen oli oikein onnistunutta. Erityisen hienosti oli toteutettu parimetrisistä noin viiden metrin korkuisiin nousevat liikuteltavat hirviöt. Niissä oli mielikuvitus lentänyt onnistuneesti ja niitä liikuttelevat taideakatemialaiset osasivat tuoda niiden mahdollisuudet mahtavasti esiin. Linnan seinään heijastuneen hirviöiden varjot olivat jo itsessään mielenkiintoista seurattavaa.

Heijastimen käyttö on ollut aina itsestään selvä asia, ainakin minulle. En kuitenkaan ole koskaan yhdistänyt sitä lakiin. Heijaistimen käyttö on kuitenkin yksi niistä asioista, joiden avulla lailla yritään turvata ihmisten turvallisuus. Onhan kansalaisen heijastimen käyttö yhteiskunnalle halvempaa, kuin hoitaa neliraajahalvaantuneita. Kaupungilla liikkuessa heijastimia näkee kuitenkin yllättävän vähän. Tuntuu siltä, että ihmiset luottavat katuvalaistukseen enemmän kuin pieneen muovinpalaseen, vaikka se saattaisikin parantaa turvallisuuttasi kymmenkertaisesti. Luotammeko vain kaupungin valaistuun turvallisuuteen liikaa? Keskustan alue koki tämän kuun alkupuolella pimeän hetken, kun sähköt menivät keskustasta ja kahdeksannesta kaupunginosasta. Kaikkialla oli mustaa. Missä olivat kulkijoiden heijastimet, kun katuvalot olivat sammuksissa?

Toisaalta pimeys on ihanaa, koska sinne voi hävitä.


Speak No Evil oli osa kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa.

30. syyskuuta 2011

Karjalaisia juuria ja julkisivuja

Aloitin tämän kuun matkustamalla Karjalaan. Matka oli... yllätyksellinen ja ehkä silotteinen. Karjalaiset juuret omaavana jouduin toteamaan, että minun Karjalani on tällä puolella rajaa, ei menetetyssä Karjalassa. Vaikka Käkisalmen linnan pihalla olikin hienoa laulaa karjalaisia lauluja, niitä joita pienenä kuuli.

Matkan aikana oli ihana nähdä kaupunkeja, kyliä ja maisemia, joissa ei julkisivulautakunta määritä rakennuksia, tai ainakaan samallaisella mittakaavalla ja tehokkuudella kuin Suomessa. Rakennusten ja tilojen kerroksellisuus jätti kaipauksen mahdollisuudesta luoda rikkaampaa arkkitehtuuria jo yksittäisessä rakennuksessa nykyisen suoraviivaisuuden ja monotoonisuuden sijasta. Ihmisten omat rakennelmat parvekkeiksi olivat uskomattomia virityksiä, mutta kuitenkin omistajistaan kertovampia kuin suomalaiset lasitukset. (Tietenkin herää kysymys siitä, haluammeko ulottaa sisätiloissamme näkyvän persoonallisuuden myös julkisivuihin?)

Samalla kuitenkin Viipurin taidemuseon funktionalistinen muotoilu herkisti sydämeni. Siinä rakennuksessa funktionalismin keskeinen idea on tehnyt työnsä kahdesti; se on rakennettaessa luonut uutta suomalaisuutta ja kunnostettaessa se on jättänyt taakseen Neuvostoliiton kurjat vuodet. Kukkulalle sijoitettu rakennus antiikkiin hamuavine pylväikköineen, joista avautuu näkymä kohti merta, ja Pietarin kirkon pylväikköjen syleilyä muistuttava rakennuksen kahden siiven kaareva muotokieli sitovat, suomalaisen arkkitehtuurissa jonkinasteiseen unohdukseen joutuneen rakennuksen, osaksi Välimeren rakennuskulttuuria. Pohjoismainen, suomalainen funktionalismi pelkistetyssä muotokielessään oli kuitenkin täynnä viitteellisiä yksityiskohtia, jotka tekivätkin rakennuksesta hyvin vahvasti ajallisen kerroksellisuuden ilmentymän.

Suomalaiseen rakennusperinteeseen ja julkisivunäkymiin tottuneena Karjala oli leukoja loksauttava. Heräsi kysymys "eikö täällä pidetä huolta rakennuksista?", mutta ehkä kyse onkin mahdollisuudesta pitää siitä huolta juuri siten kuin itse haluaa, ei niin kuin joku määrää. Toisaalta se miten esimerkiksi Monrepos'n puistossa on kunnostustöitä tehty herätti ihmetystä. Samaa taloa on korjattu monta vuotta, mutta kunnostustyöt ovat olleet, ainakin minun näkökulmasta, todella epäjohdonmukaiset. Toisaalta minä en olekaan rakennusarkkitehti tai edes rakennusmestari. Täytyypä tiedustella asiaa viisaammilta.




Tähän päivityksen lopuksi vastaan vielä yhteen kyselyyn, johon Kässäpussi-blogissa minut haastettiin.
1. Lempiruoka: Karjalanpaisti. Sopii tähän päivitykseen muutenkin ja voin todeta, että se ruoka jota Karjalassa sain Karjalanpaistin nimellä ei ollut kyseistä ruokalajia nähnytkään.
2. Lempimakeiseni: Marmeladi
3. Lempiluettavani: McNaughtin ja Laurensin teokset ovat olleet jo monta vuotta suosikkejani. Yksittäisistä kirjoista voisi myös mainita Haruki Murakamin Norwegian Woodin ja Melvillen Bartlebyn.
4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: BBC-draamoja katsellessa tai ystävien kanssa teekupin ääressä.
5. Lempielokuva: Pidin pari viikkoa sitten näkemästäni Midnight in Parisista, vaikka ei se ehkä loistavimpiin elokuviin lukeudu. Kestosuosikkeja ovat kotimaiset mustavalkoelokuvat, Tabu, Kirjeitä Iwo Jimalta, Wong Kar-Wain elokuvat ja Ghiblin animaatiot. Unohtamatta tietenkään aasialaisia (kungfu) leffoja muutenkaan.

Tämä pitäisi laittaa viidelle tehtäväksi eteenpäin, mutta saa mennä tällä kertaa vain yhdelle: Purppurainen sunnuntai voi jaksaessaan liittää tämän kyselyn päivitykseensä.

14. syyskuuta 2011

Kampuskaupunki

Syksy muistuttaa aina meitä siitä, että asumme yliopistokaupungissa. Joka puolella on uusia opiskelijoita, jotka eksyneen näköisinä harhailevat ensin vastaan bussiasemalla ja lukevat aikataulua kuin raamattua, sitten heitä näkee torin reunalla höpisemässä halvoista hedelmistä ja kävelykadun feissarit hyppivät melkein riemusta, kun saavat nimiä listoihinsa enemmän kuin kesäaikana. Eksyneimpiä nämä uudet opiskelijat kuitenkin tuntuvat olevan itse yliopiston pihoilla. Osa näyttää todella pahoin hukassa olevilta ja toiset taas maailmanvalloittajilta, jotka eivät vielä ymmärrä kuinka pieneen maailmaan he ovat oikeasti tulleet ja kuinka vähän he siitä loppujen lopuksi ymmärtävät.

Kampuskaupunki muodustuu hyvin erilaisista tiloista. Kun miettii jo rakennuksia, joihin oppiaineet ja laitokset on sijoitettu ei voi kuin pohtia sitä, miten ne heijastavat toisiaan. Ohjeeksi uusille opiskelijoille voisi melkein antaa: "Pohdi minkälainen oppiaine on, niin tiedät millaisesta talosta se löytyy". Esimerkiksi jos katsoo kasvatustieteiden taloa: iso, avara, tilaa liikkua ja leikkiä. Historia-aineet taas on sijoitettu keskelle ajallista jatkuvuutta. Luonnontieteet ovat saaneet kaksikin taloa; avaruus ja kirput eivät ehkä mahdu samaan tilaan.

Tila ei muodustu vain rakennuksista. Tila rakentuu sen käyttäjien mukaan. Vaikka tila muovaa ihmisiä ja mahdollistaa uutta ajattelua, luovat silti siinä liikkujat ja eläjät sitä voimakkaammin kuin niiden arkkitehdit ovat ehkä halunneet. On mielenkiintoista nähdä kuinka uudet opiskelijat ovat vähitellen ottamassa haltuun yliopiston rakennuksia, pihoja, käytäviä ja portaikkoja. Vähitellen heidän kaupunkitilansa laajenee ja he häviävät osaksi kaupunkilaisten massaa ja sitten taas unohtuu, että elämmä kampuskaupungissa. Paitsi jos sattuu yliopistolle tai törmäämään kaupungilla jonottaviin haalaripukuisiin (ja viittoihin kätkeytyneisiin).

1. syyskuuta 2011

Elokuun taivas

Elokuussa satoi. Koko kesän sitä kaipasi ja nyt siitä nauttii, vaikka kumisaappaat ovatkin liian isot. Taivaalla on ollut ihmeellisiä näytöksiä. Suuria pilvimassoja vyöryy yli kattojen ja laskeva aurinko maalaa ne pinkiksi. Sattumalta voi nähdä sateenkaareen keltaisin, violetin, punaisen....


Sateella kaupunki on kattojen ja katujen pintaa. Välistä häviää rakennukset. Sitä tuijottaa jalkojaan, ettei astuisi syvimpään lammikkoon. Ikkunassa seistessä katse kiertelee taivaanrannan pilvimassoja sadeharsoja etsien. Äänet ovat matalempia, pehmeämpiä, lotisevia, humisevia... Kun kaupunki peittyy pilviin, sateenvarjon unohtanut kastuu ja näyteikkunoissa on taas ruskeata ja harmaata, tietää, että on aika alkaa etsiä lämpimämpää päälle, kaivaa tuikkuja kaapin perukoilta, testata pataruokareseptejä ja nauttia sadepäivän keksikutsuista. Ja jos aikaa jää niin naapurin mummon kanssa voi neuloa ja ihmetellä muiden kiirettä.

23. elokuuta 2011

Pimeneviä iltoja kerrostalojen välissä

Kesän kosteat illat ovat loppuneet. Iltakävelylle pitää vetää päälle jo villatakki. Nyt ilma tuoksuu sammaleelta, sieniltä ja maatuvalta puulta, jopa keskikaupungilla. Ehkä homesienet elävät kerrostalojen keskellä.

Elokuu on osoittautunut todella rauhoittavaksi, uudistavaksi ja lähes täydelliseksi kaupunkikuukaudeksi. Vilpoisa tuuli kiertää talojen välissä, varjot ovat pitempiä muuallakin kuin kymmenen kerroksisten asuntokompleksien kyljessä, vesisade huuhtelee katuja puhtaiksi kesän hiestä ja puiden syljestä. Liikennettä on tasaista virtaansa; edelleen sen välissä pystyy puikkelehtimaan.

Hellekesä on päättynyt. Kaupunki elää ihan eri rytmillä taas. Sen kuulee hätäajoneuvojen ujelluksesta, liikennevalojen merkkiäänistä, yöajelijoiden jättämästä hiljaisuudesta ja lasten hyppivistä askelista aamukahdeksalta.

Sen huomaa myös itsestä ja kaikista niistä löydöistä mitä tekee elokuussa. Elokuu muotoutui yllättäen itsetutkimuksen täyttämäksi kuukaudeksi. Ja toisaalta se on myös kuukausi jolloin piti hyväksyä monta asiaa. Ihme ja kumma elokuu on rakastumisen aikaa. Ja kun se tapahtuu monta kertaa... ei voi kuin nauraa ja ihmetellä miksi näin ei ole jo tapahtunut aiemmin.


your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is a light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.
your life is your life.
know it while you have it.
you are marvelous
the gods wait to delight
in you.

(Charles Bukowski The Laughing Heart
Löytyy myös mielenkiintoisena videona, jota pidetään yhtenä syynä Lontoon mellakoihin.)

15. elokuuta 2011

Syksyn tuomat luurangot.

Viimeiset pari kuukautta olen saanut kuunnella lähes joka ilta naapuripuistossa olevaa esitystä. Kulttuuripääkaupunkivuosi on tullut ihan koti-ikkunan alle. Nyt jäljellä ovat vain teltan metalliset rakentaat.

Kulttuuripääkaupunkivuosi on jo puolessa välissä. Näkyykö merkkejä kehityksestä, muutoksesta, pysyvyydestä tai ratkaisujen löytymisestä? Jääkö muuta kuin kylmiä metallisia luuranko puistoihin ja katoavat sävelet puihin?

Kaupungissa on ollut kaikenlaista kuhinaa. Kesän kulttuurianti tuntui kuitenkin päättyvän kuin veitsellä leikaten koulun alun myötä. Elääkö kulttuuri liian vahvasti sidoksissa kalenteriin? Vai onko vain tarjonta sattumalta rakennettu niin, että tällä viikolla ei saa enää sitä mitä viime viikolla oli tarjolla? Onko kulttuuripääkaupunkivuosi kuitenkin liikaa lyhyt kestoista kulttuurin kokemista?

Kaupunkitila jatkuu peltojen ja metsien syleilyyn. Kulttuuri jatkuu muistoissa ja (mieli)kuvissa. Ehkä sen vain pitää riittää kaikkien toivomusten lisäksi, että ensi vuonna olisi edes osa tästä tarjonnasta. Ehkä minä jo kaipaan sitä musiikin kumua, jota olen iltaisin kuunnellut.

10. elokuuta 2011

Sämpylän tuoksuinen kaupunkiasunto

Ruoasta puhutaan nykyään aina. Joitakin vuosia sitten kaikki valitsivat kaupassa kevyttuotteita, superfood tuli muutama kesä sitten, karppaus vaikutti jopa leivän myyntiin kuluneena keväänä. Ruoka on hyvin henkilökohtainen asia. Kyse ei ole vain ruokavalioista, allergioista, perinteistä tai siitä osaako laittaa ruokaa. Kyse on identiteetistä ja oman elämän rakentamisesta.

Ystäväni vinkkasi minulle kahden perheen ruokakokeilusta, josta oli lukenut MeNaiset-lehdestä. Odotin artikkelilta ja kokeilulta paljon. Ideana oli, että aina einesruokaa syövä perhe vaihtaa ruokavaliota viikoksi perheen kanssa, joka syö alusta asti itsevalmistamaa, pääasiassa luomupainotteista ruokaa. Itse perinteistä kokonaisvaltaista ruoanlaittoa kannattavana odotin, että vaihto avaisi einesperheen silmät maistamaan ruokaa sen puhtaudessa ja näkemään, ettei ruoanvalmistus oikeasti ole niin kauheata. Toisaalta myös toivoin, että jotkut syyttä suotta pannaan joutuneet einesruoat saisivat uuden arvon perinteistä ruokaa tekevällä perheellä. Artikkeli oli pettymys tältä osin. Tuntui kuin einesperhe ei olisi saanut kokemuksesta mitään ja perinteisen ruoan kannattajat vain vatsakipuja. Positiivista artikkelissa oli kuitenkin oman valinnan mahdollisuuden painottaminen. Kummankin perheen äiti oli tehnyt ratkaisunsa ruoanlaiton suhteen omaa ja perheensä elämää ajatellen.

Se mikä ehkä eniten ärsytti artikkelissa oli perinteisen naisen roolin kuvaaminen. Vaikka einesperheen äiti oli kiireinen työihminen, oli hän ainoa joka oikeastaan perheessä laittoi ruokaa. Jopa "kotiäitiidylliä" rakentava perinteisen ruoan kannattaja ei nähnyt ulos omasta keittiöstään vaan hääräsi siellä yksin. Missä oli lapset ja mies? Missä oli yhdessä ruoan tekemisen hauskuus? Puolet ruoan nautinnosta tulee jo sen valmistamisesta, varsinkin yhdessä. Ruoka ei ole vain syömistä. Se on sosiaalista kanssakäymistä. Miksi sille ei annettu mahdollisuutta? Annetaanko sille edes mahdollisuutta ihmisten kodeissa?

Kun elää yksin on jokainen yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa vietetty ruoanvalmistus ja -nauttimis hetki tärkeä. Miksi perheissä joissa on kaksi, kolme, neljä, viisi... henkeä ei edes kerran viikossa tehdä yhdessä ruokaa? Minua suoraan sanoen harmittaa, että ihmiset ovat kaiken ruokavaliointoilujensa, itse-lähtöisen elämän tyylinsä myötä menettäneet ruokapöydän ja yhdessä alas istumisen kulttuurin. Onko se varattu nykyään vain juhlatilanteisiin?

Olen perinteisen ruoanvalmistuksen kannattaja. Pidän uusien ruokien kokeilusta. Uskon, että lähiruoka ja luomu ovat laajemmin tärkeitä kuin vain omassa ruokavaliossani. Näen myös suuret mahdollisuudet reseptien jakamisessa, uusien makukokemusten saamisessa, ruokamatkailussa, pienten ravintoloiden tukemisessa sekä lasten ja nuorten ja aikuisten opettamisessa rohkeiksi kokeilijoiksi ruoan syönnin ja valmistuksen suhteen. Se mitä syömme, miten sen teemme ja mitä siihen haluamme panostaa, kertoo meistä enemmän kuin uskommekaan. Näkisin, että jokaisen identiteetistä osa tulee siitä ruoasta, jota hän on syönyt, syö ja tulee syömään.

Viime aikoina on ollut juttua myös säilömisestä ja pakastamisesta. Molemmat ovat kannatettavia, mutta taloudellisia siinä kohtaa vasta, kun itse kasvatat, poimit, keräät tai viljelet. Toiset tekevät sitä tavan takia, toiset retroilun ja toiset hyvän mielen takia. Väliä on vain sillä, että talvipakkasella saa aamupuuron päälle marjoja; on ne sitten itse keräämiä ja pakastamia tai kaupun pakastealtaasta poimittuja. Ollaan siis tyytyväisiä niin kauan kuin luonto meille vielä antaa kaikkea hyvää. Joskus voi tulla aika kun näillä leveysasteille ei enää marjoja poimita.

Ja leipominen aina kannattaa. Vaikka laittaisi liikaa suolaa taikinaan.

(EDIT: Ja erittäin ärsyyntyneenä kommentoisin kaikille vanhemmille: Ja vielä ihmetellään miksi nuoret ihmiset eivät osaa laittaa ruokaa!?!?!?! Eräs haastattelemani ihminen totesi, ettei hän piikomaan lähtiessä osannut mitään, koska äiti teki kaiken kotona. Tippuuko osaaminen taivaasta kun sitä tarvitaan vai tuleeko se harjoittelemalla?)

5. elokuuta 2011

Kahdeksas kaupunginosa

Rajojen hahmottaminen on kaupungissa joskus hyvin vaikeaa. Kartassa on alueen nimi vain läntätty päälle, eikä selkeitä rajoja ole merkitty. Kun asuu alueen laidalla, sitä vain voi erilaisten vihjeiden avulla yrittää arvailla mihin kaupunginosaan kuuluu. Rajat ovat usein myös monitahoisia. Sama paikka voi kuulua moneen eri tilaan, paikkaan, riippuen esimerkiksi siitä kenen (aika)käsityksen mukaan rajoja määritellään. Asuntokauppias voi määritellä talon sijaitsevan rajan sillä puolella, jossa talon hinnasta saa pelkästään alueen nimen takia paremman voiton. Naapuritalon mummo voi sanoa, että "teidän talo on vielä tätä meidän peltoa, mutta tuolla puolen katua asuu ne kulkulaiset eli se on jo sitten sitä mäkeläisten peltoa. Ei ne enää tähän kaupunginosaan kuulu".

Rajoja on välillä hyvin vaikea ymmärtää, mutta joskus ne selittävät asukkaiden identiteettiä enemmän kuin voisi osata ennakoida. Taloyhtiöt itsessään kertovat myös hyvin paljon asukkaista. Millaiset pihat ovat, miten taloyhtiötä remontoidaan, huolletaan, kuka ottaa vastuuta, kenen ääni saa kuulua. Pihoja kierrellessä näkee paljon sellaista, mitä ihmiset eivät ehkä haluaisikaan paljastaa, mutta pienillä valinnoilla tulevat muokanneeksi omaa kaupunkitilaansa suhteessa identiteettiinsä, toiveisiinsa, ajatusmaailmoihinsa... Museovirastolla, sähkölaitoksilla, palomääräyksillä ja kaiken maailman muilla ulkopuolelta tulevilla säädöksillä ja tahoilla on vaikutusta siihen, miten talot muokkaantuvat ajan saatossa, koska fyysisiä rakennuksia koskee niin monet elementit. Pihoja ei niinkään. Ne ovat taloyhtiön yhteisen sovun tuotosta.

Kahdeksas kaupunginosa paljasti pihojaan keskiviikkoiltana kauniissa auringonlaskussa.




Kaivo ja perunamaa; ne löytyivät ennen pihalta. Nyt on enää kaivo, eikä sekään kai ole käytössä.

Omenapuita ja lyhtypylväitä.
Yksinkertaisen kauniita julkisivuja. Mihin ovat kadonneet julkisivujen taidokkuus?

26. heinäkuuta 2011

Kaupunki kasvaa

Itsensä tuntee kovin pieneksi maailman muutosten keskellä. Tapahtumat, joihin emme voi itse vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat omaan elämäämme oman elinpiirimme ulkopuolelta, ovat jokaisen kohdalla varmasti usein hyvin erilaisia mittasuhteiltaan ja vaikutukseltaan. Viime viikon tapahtumat hetkähdyttävät varmasti kaikkia, mutta kuinka moneen se jättää jälkensä, kun tapahtumat ovat kaukana omasta kotipihasta, kaupungista, ystäväpiiristä.... Me suremme kaikki omalla tavallamme niitä kymmeniä ja taas kymmeniä nuoria, jotka kuolivat aivan ilman järjellistä syytä. Toisille on tarpeen näyttää se kaikille, he jopa ehkä vellovat asiassa. Toiset pitävät hiljaisen hetken ja jatkavat eteenpäin. Jokaisella on oma tapansa. Jokaisella on surunsa, pelkonsa, ilonsa, helpotuksen tunteensa... Niin saa sitä olla helpottunut. Helpottunut siitä, etten se ollut minä tai minun lapseni, joka ampujan eteen joutui. Se helpotus ei yhtään vähennä sitä osanottoa, arvostusta, jota vainia, heidän perheitään, ystäviään, koko yhteiskuntaa kohtaan tunnemme. Se helpotus pitäisi kuitenkin osata muuttaa toiminnaksi. Se pitäisi osata jakaa ymmärrykseksi maailman moninaisuutta kohtaan. Se pitäisi osata muuttaa mahdollisuudeksi puhua ongelmista, hakea apua, auttaa toisia, kuunnella, olla läsnä. Sen helpotuksen pitäisi olla keino ehkäistä kaikenlaista pahaa, jota ympärillä tapahtuu.

Kaupunki kasvaa ympärilläni. Uusia ihmisiä muuttaa naapuriin. Uusia taloja rakennetaan takapihoille. Olen viime päivinä nauttinut siitä muutoksesta, jota tässä kaupungissa on ollut viime aikoina menossa. Rakastan toria ja tuoreutta. On ihana, että meillä on mahdollisuus saada läheltä, eikä välttämättä tarvitse mennä kauas. Yksinkertaisuus on mahdollista. Nämä kaikki kolme elementtiä yhdistyi tämän päivän kauppareissulla, kun kävin ihmettelemässä uuden lähiruokakaupan tarjontaa. Vaikka kauppa ei notkunutkaan suurten supermarkettien tyyliin tuhansista ja tuhansista vaihtoehdoista, oli kuin pieneen paratiisiin olisi saapunut. Lähiruokaa, luomua, tuoretta, yksinkertaista... Edessä avautui mahdollisuus tehdä itselle hyvää, lähiseudulle hyvää ja ehkä vielä laajemminkin.

Kaupunki kasvaa myös verkossa. Olen huomannut olevani todella hidas ottamaan käyttöön sosiaalisen median uusimpia ilmiöitä. Keväällä tutustuin Pinterestiin, mutta en jäänyt siihen vielä koukkuun, minkä syynä on varmaan se, että en itse ole kovinkaan aktiivinen kuvaaja, kuten tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. (Lupaan seuraavaan päivitykseen kuvia.) Hitaasti olen myös lähtenyt Google+:saan mukaan. Vanhana irkkaajana FB tuntui ensin vieraalta. Nyt ties kuinka monennen päivityksen jälkeen se tuntuu jo tylsältä. Google+:saan tarttuminen oli oikeastaan uuden etsimistä. Saapa nähdä tarjoaako se jotain uutta ja luovaa, jotta siihen jäisi koukkuun. Sitähän sosiaalinen media on, koukkuun jäämistä.

14. heinäkuuta 2011

Antamisen vai luopumisen tuska?

Minä olen tottunut antamaan enemmän kuin mihin minulla on varaa. Olen tottunut laittamaan tarjolle sen seitsemä sorttia. Antamaan rahaa keräyksiin. Neulomaan sukkia kamppanjoihin. Annan aikaani ystävilleni, perheelleni... enemmän kuin mitä minun oikeasti olisi mahdollista antaa. Juttelen tuntemattomien ihmisten kanssa ja yritän auttaa heitä edes kuuntelemalla, hymyilemällä.

Joku voi sanoa sitä karjalaisuudeksi. Joku voi sanoa sitä empatiakyvyksi. Joku voi sanoa sitä tyhmyydeksi.

En ole tottunut pyytämään takaisin. Kuitenkin minussa asuu oletus, että se mitä annan saan myös joskus takaisin. Se, että minä katan pöydän lattialla nukkuneille vieraille, on samalla myös oletus siitä, että joskus minulle annetaan mahdollisuus nukkua heidän lattiallaan ja nauttia heidän kanssaan aamiaista. Minä jätän ajatuksen ilmaan. Jotkut esittävät laskun jo kun astelet ovesta sisään.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen joka tekee töitä, uskaltaa pyytää, kantaa vastuunsa ja antaa muille, on ansainnut paikkansa, omaisuutensa, menestyksensä. Vaikka olisi kuinka rahanhaluinen (suomeksi ahne), kunhan vain muistaa antaa muille. Me emme menesty tässä maailmassa ilman muita ja ympärille oleville on annettava omastaan... on se sitten aikaa, tavaroita tai vaikka rahaa.

Jouduin tällä viikolla pohtimaan kantaani näissä asioissa...

Johanna Korhonen kirjoitti blogissaan evoluutiobiologien näkemyksestä, siitä kuinka rahanhaluiset ihmiset ovat yhteiskunnan tuho. Hän avasi tekstissään, kuinka toiset osaavat nykyään pyytää paljon, ahnehtia ja kehuvat sillä,  mutta yhteiskunnan heikompi osaisten pitäisi yhteisön paineen avulla karsia tämä yhteisön sisällä oleva eriarvoisuus pois, jotta yhteisö selviäisi. Liika taloudellisen ylivoiman keskittyminen murto-osalle voi tuhota koko yhteisön. "Ihminen ei elä haalimisesta, vaan jakamisesta."

No tätä minä ainakin noudatan, mutta missä menee omasta jakamisen raja? Korhosen kirjoituksesta voisi päätellä, ettei sellaista rajaa ole. Itse kuitenkin koen, että jossakin on jokaisella tuollainen raja ja sen rajan rikkominen vasta voi mahdollistaa 'oikean' jakamisen. Mihin asti pystymme pyyteettömästi antamaan ilman, että a) odotamme vastapainoksi jotain, b) annamme heti laskun käteen.

Minusta tuntuu, että moni tässä yhteiskunnassa ja maailman tilanteessa elävä, on tottunut siihen, että pyytämällä saa, eikä omasta tarvitse antaa mitään (vastapainoksi). Halutaan kaikki itselle ja sitten kirotaan lakeja, verottajia, tyhmiä ihmisiä ja päätöksiä, kun ei saadakaan, mitä halutaan, oli sitten rikas tai köyhä. Mihin ovat kadonneet ihmiset, jotka tekevät työtä, säästävät, jakavat omasta leivästään ja ymmärtävät, ettei kaikkea vain voi saada? Milloin olemme rakentaneet itseemme rajan, jonka sisäpuolella on kaikki ja ulos ei anneta mitään, mikä on itseltä pois?

Olisiko meidän aika oppia jakamaan ennemmin kuin olemaan pyytämättä, vaatimatta?

Kai sitä vähemmälläkin selviäisi?

p.s. Yhdysvalloissa tunnutaan olevan paniikissa velkakaton suhteen. Otetaanko pois rikkailta verojen avulla, jotta voidaan velkakattoa nostaa vai pidetäänkö velkakatto samana ja viedään sotilaiden ja eläkeläisten valtiolta saamat tulot. Jaetaanko vai pidetäänkö omat? Viedäänkö ravintolaillalliset vai päivän ainoa ruoka? (Toisaalta, rikkaat kun sijoittavat, syntyy uusia yrityksiä, työpaikkoja, veronmaksajia... hankala tilanne.)

24. kesäkuuta 2011

Vapaa kulkemaan

Liikkuminen on itsestäänselvyys. Tai näin ainakin monet minusta tuntuvat kokevan. Saamme itse valita minne kuljemme, matkustamme, muutamme... Voimme itse päättää miten liikumme ja mitä siitä haluamme maksaa. Voimme 'pientä' paperisotaa käytyämme sulkea kotiovemme ja muuttaa toiselle puolelle maapalloa. Voimme tuosta vain pakata laukkumme ja vaihtaa toiselle puolelle maata töihin. Ja jos siltä tuntuu voimme kaivaa rullaluistimet naftaliinista ja lähteä kohti naapurikaupungin musiikkijuhlia.

Laiton siirtolaisuus, valtion määrittelemä työpaikka, maan sisäiset levottomuudet.... kaikki nämä ovat kaukaisia asioita, jotka eivät kosketa meitä. Eivät kosketa meitä suoraan, mutta uutisten, ystävän ystävän ystävän kautta ja pelkopuheissa ne koskettavat meitä kaikkia lähes päivittäin. Luin aamulla Vargasin esseetä laittomasta siirtolaisuudesta. Yhdysvaltojen ongelma laittomien siirtolaisten kanssa on minulle lähes tuntematon asia. Tiedän kyllä, että maassa on paljon laittomia siirtolaisia, joista suurin osa on tullut Meksikon rajan yli. Vargasin essee sai pohtimaan muutamia asioita. Mitä on elää koko elämänsä pelossa, joka rajoittaa sinua toteuttamasta itseäsi? Miksi edelleen uskotaan, että jos menestyt sinua ei koske samat lait ja säädökset kuin muita? Miksi on eri lakeja eri ihmisille?

Vargasin tarina oli liikuttava. Ja se oli varmasti monen laittoman siirtolaisen tarina. Se osaltaan osoitti taas kuinka hyvässä asemassa itse on, kun voi vapaasti lähteä ja kulkea. Toisaalta se sai miettimään tätä yhteiskuntaa, jossa me elämme.

Ympärillämme oleva yhteiskunta vanhenee koko ajan. Syntyvien määrä on suhteessa aivan liian pieni vanhenevaan väestöön. Yhteiskuntamme tarvitsee lisää veronmaksajia ja työtätekeviä. Laiton siirtolaisuus ei näy otsikoissa Suomen ongelmana, mutta siirtolaisten, maahanmuuttajien tarve alkaa näkyä. Jo nyt Suomessa on rakentumassa yhteiskuntaa heikentävää asenneongelmaa maahanmuuttoa kohtaan. En missään tapauksessa sano, että se, maahanmuutto, on ongelmaton asia, mutta se on asia, jota pitäisi lähestyä avoimemmin. Me tarvitsemme tähän maahan lisää työntekijöitä, jokaiselle alalle. Haluammeko me ihmisiä, jotka pelkäävät täällä? Vai haluammeko me ihmisiä, jotka haluavat sitoutua tähän yhteiskuntaan yhtä vahvasti kuin me, jotka jo täällä elämme?

Ymmärrän ihmisten negatiivisen suhtautumisen maahanmuuttoa kohtaan. Mutta minun on vaikea ymmärtää sen ympärille kietoutuvaa rasismia. Ymmärrän huutavan tarpeen säilyttää niitä rippeitä jota "suomalaisuudesta" on jäljellä tässä modernissa länsimaistuneessa yhteiskunnassa. Itsekin haluan säilyttää karjalanpaistin juuri oikeanlaisena (ilman porkkanoita), mutta samalla näen sen rikkauden jota ihmiset tuovat kulttuuriimme sekoittamalla siihen omista kulttuureistaan elementtejä.

Ehkä olen liian 'kaupunkilainen'. Ehkä olen liian vargasmainen eli muutan itseäni sen tarpeen mukaan mikä vie minua eteenpäin tässä maailmassa. Ehkä minä pelkään enemmän tämän yhteiskunnan katoamisen puolesta, jotta voisin antaa sen koteloitua, homogenisoitua. Ehkä minä haluan nähdä maan, joka haluaa säilyä rohkeasti muuttumalla ja kehittymällä.

Mutta mitä me voimme tehdä? Muutoksen on lähdettävä ihmisistä sisältä. Hyväksymistä ei voi pakottaa toiseen ihmiseen. Miten saamme ihmiset hyväksymään muut ihmiset? Me kun emme elä tällä pallolla yksin.

Me voimme vielä vapaasti kulkea. Miksi emme anna sitä mahdollisuutta myös muille?

 Vargasin essee (in english)
Hesarin juttu Vargasin esseestä.

20. kesäkuuta 2011

Ensimmäisiä kertoja

Joitain asioita on pohdittava pitkään, vaikka normaalisti toimisi nopealla temmolla. Nopeat päätökset, kuuden asian tekeminen samaan aikaan, muiden juoksuttaminen omaan kävelytahtiin vaativat tasapainokseen hidasta pohdintaa, tarkkailua, teen hauduttamista ja samoilua talojen välissä.

Ensimmäiset kerrat elämässä ovat tärkeitä. Osa niistä tapahtuvat huomaamatta, jättämättä muistijälkeä. Jotkut taas ovat pitkän välttelyn, mutta samanaikaisen odotuksen tulosta. Kaksi tällaista välttelyn ja odotuksen tulosta  saivat ensimmäisen kertansa viimeisen vuorokauden sisällä.

Ensimmäinen välttely liittyy lentämiseen. Purjelentokoneet ovat kauniita. Valkoisia, sulavalinjaisia, kevyitä, mutta samalla hyvin voimakkaita ja eläviä. Purjelentämistä olen seurannut koko elämäni vierestä. Juossut siiven kärjessä hinauksessa, kantanut kuivuneen joen pohjalla painavaa siipeä, istunut kentän reunassa odottamassa tuntikausia... Lentämään en ole kuitenkaan koskaan lähtenyt. Pelkoa? No ehkä jossain vaiheessa korkeanpaikankammon piikkiin lentämättömyyteni laitoin. Ennemmin ehkä ärsyyntymistä ja haluttomuutta. Ensimmäistä kertaa ei kuitenkaan voi ikuisesti vältellä. Ja muutaman vuoden ajan olen jo halunnutkin lähteä kokeilemaan.

Pienessä kapiinissa istuminen ja alla olevan ilman muuttuminen metreistä sadoiksi tuntui yllättävän rauhalliselta. Katse hakeutui enemmän alas kuin ylös. Pilvet eivät kiinnostaneet yhtä lailla kuin alla aukeavat suot, metsät ja järvet. Olisin halunnut nähdä kaupungin, mutta aika ei riittänyt niin kauaksi lentämiseen. Nostossa pyyöriminen, korkeuden pudottaminen ja hiljaisuudessa liukuminen...  Kokemus oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. En tiedä olisinko nauttinut siitä samalla lailla viisitoistakesäisenä, jolloin ensimmäistä kertaa olisin voinut päästä kyytiin. Minulle jäi hyvä olo, mutta ei ensimmäinen kerta saa minua vielä lähtemään lentäjäksi.

Toinen ensimmäinen kerta on tämä. Blogin kirjoittaminen tuntuu olevan melkein liikaakin tätä päivää. Julkisen blogin kirjoittaminen varsinkin. Olen jo pitkään ajatellut aloittaa uuden, julkisemman blogin kirjoittamisen, mutta se ei ole alkanut elää kunnolla minussa. Vasta viime viikkoina on yhä enemmän noussut esiin aiheita ja ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Olen löytänyt teemoja, joita haluaisin nostaa esiin, mutta saa nähdä tulevatko ne muokkaamaan blogini tyyliä vai ei. Toisaalta tämän kirjoittaminen saattaa olla suurinta välttelyä pitkään aikaan.

Kirjoittaminen itselle ei ole vaikeaa. Kirjoittaminen toisille vaatii jo enemmän. Kirjoittaminen asiasta on jo asia erikseen.
Toisaalta "Ilman aloitusta ei ole lopettamisen mahdollisuutta." (MH)