26. heinäkuuta 2011

Kaupunki kasvaa

Itsensä tuntee kovin pieneksi maailman muutosten keskellä. Tapahtumat, joihin emme voi itse vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat omaan elämäämme oman elinpiirimme ulkopuolelta, ovat jokaisen kohdalla varmasti usein hyvin erilaisia mittasuhteiltaan ja vaikutukseltaan. Viime viikon tapahtumat hetkähdyttävät varmasti kaikkia, mutta kuinka moneen se jättää jälkensä, kun tapahtumat ovat kaukana omasta kotipihasta, kaupungista, ystäväpiiristä.... Me suremme kaikki omalla tavallamme niitä kymmeniä ja taas kymmeniä nuoria, jotka kuolivat aivan ilman järjellistä syytä. Toisille on tarpeen näyttää se kaikille, he jopa ehkä vellovat asiassa. Toiset pitävät hiljaisen hetken ja jatkavat eteenpäin. Jokaisella on oma tapansa. Jokaisella on surunsa, pelkonsa, ilonsa, helpotuksen tunteensa... Niin saa sitä olla helpottunut. Helpottunut siitä, etten se ollut minä tai minun lapseni, joka ampujan eteen joutui. Se helpotus ei yhtään vähennä sitä osanottoa, arvostusta, jota vainia, heidän perheitään, ystäviään, koko yhteiskuntaa kohtaan tunnemme. Se helpotus pitäisi kuitenkin osata muuttaa toiminnaksi. Se pitäisi osata jakaa ymmärrykseksi maailman moninaisuutta kohtaan. Se pitäisi osata muuttaa mahdollisuudeksi puhua ongelmista, hakea apua, auttaa toisia, kuunnella, olla läsnä. Sen helpotuksen pitäisi olla keino ehkäistä kaikenlaista pahaa, jota ympärillä tapahtuu.

Kaupunki kasvaa ympärilläni. Uusia ihmisiä muuttaa naapuriin. Uusia taloja rakennetaan takapihoille. Olen viime päivinä nauttinut siitä muutoksesta, jota tässä kaupungissa on ollut viime aikoina menossa. Rakastan toria ja tuoreutta. On ihana, että meillä on mahdollisuus saada läheltä, eikä välttämättä tarvitse mennä kauas. Yksinkertaisuus on mahdollista. Nämä kaikki kolme elementtiä yhdistyi tämän päivän kauppareissulla, kun kävin ihmettelemässä uuden lähiruokakaupan tarjontaa. Vaikka kauppa ei notkunutkaan suurten supermarkettien tyyliin tuhansista ja tuhansista vaihtoehdoista, oli kuin pieneen paratiisiin olisi saapunut. Lähiruokaa, luomua, tuoretta, yksinkertaista... Edessä avautui mahdollisuus tehdä itselle hyvää, lähiseudulle hyvää ja ehkä vielä laajemminkin.

Kaupunki kasvaa myös verkossa. Olen huomannut olevani todella hidas ottamaan käyttöön sosiaalisen median uusimpia ilmiöitä. Keväällä tutustuin Pinterestiin, mutta en jäänyt siihen vielä koukkuun, minkä syynä on varmaan se, että en itse ole kovinkaan aktiivinen kuvaaja, kuten tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. (Lupaan seuraavaan päivitykseen kuvia.) Hitaasti olen myös lähtenyt Google+:saan mukaan. Vanhana irkkaajana FB tuntui ensin vieraalta. Nyt ties kuinka monennen päivityksen jälkeen se tuntuu jo tylsältä. Google+:saan tarttuminen oli oikeastaan uuden etsimistä. Saapa nähdä tarjoaako se jotain uutta ja luovaa, jotta siihen jäisi koukkuun. Sitähän sosiaalinen media on, koukkuun jäämistä.

14. heinäkuuta 2011

Antamisen vai luopumisen tuska?

Minä olen tottunut antamaan enemmän kuin mihin minulla on varaa. Olen tottunut laittamaan tarjolle sen seitsemä sorttia. Antamaan rahaa keräyksiin. Neulomaan sukkia kamppanjoihin. Annan aikaani ystävilleni, perheelleni... enemmän kuin mitä minun oikeasti olisi mahdollista antaa. Juttelen tuntemattomien ihmisten kanssa ja yritän auttaa heitä edes kuuntelemalla, hymyilemällä.

Joku voi sanoa sitä karjalaisuudeksi. Joku voi sanoa sitä empatiakyvyksi. Joku voi sanoa sitä tyhmyydeksi.

En ole tottunut pyytämään takaisin. Kuitenkin minussa asuu oletus, että se mitä annan saan myös joskus takaisin. Se, että minä katan pöydän lattialla nukkuneille vieraille, on samalla myös oletus siitä, että joskus minulle annetaan mahdollisuus nukkua heidän lattiallaan ja nauttia heidän kanssaan aamiaista. Minä jätän ajatuksen ilmaan. Jotkut esittävät laskun jo kun astelet ovesta sisään.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen joka tekee töitä, uskaltaa pyytää, kantaa vastuunsa ja antaa muille, on ansainnut paikkansa, omaisuutensa, menestyksensä. Vaikka olisi kuinka rahanhaluinen (suomeksi ahne), kunhan vain muistaa antaa muille. Me emme menesty tässä maailmassa ilman muita ja ympärille oleville on annettava omastaan... on se sitten aikaa, tavaroita tai vaikka rahaa.

Jouduin tällä viikolla pohtimaan kantaani näissä asioissa...

Johanna Korhonen kirjoitti blogissaan evoluutiobiologien näkemyksestä, siitä kuinka rahanhaluiset ihmiset ovat yhteiskunnan tuho. Hän avasi tekstissään, kuinka toiset osaavat nykyään pyytää paljon, ahnehtia ja kehuvat sillä,  mutta yhteiskunnan heikompi osaisten pitäisi yhteisön paineen avulla karsia tämä yhteisön sisällä oleva eriarvoisuus pois, jotta yhteisö selviäisi. Liika taloudellisen ylivoiman keskittyminen murto-osalle voi tuhota koko yhteisön. "Ihminen ei elä haalimisesta, vaan jakamisesta."

No tätä minä ainakin noudatan, mutta missä menee omasta jakamisen raja? Korhosen kirjoituksesta voisi päätellä, ettei sellaista rajaa ole. Itse kuitenkin koen, että jossakin on jokaisella tuollainen raja ja sen rajan rikkominen vasta voi mahdollistaa 'oikean' jakamisen. Mihin asti pystymme pyyteettömästi antamaan ilman, että a) odotamme vastapainoksi jotain, b) annamme heti laskun käteen.

Minusta tuntuu, että moni tässä yhteiskunnassa ja maailman tilanteessa elävä, on tottunut siihen, että pyytämällä saa, eikä omasta tarvitse antaa mitään (vastapainoksi). Halutaan kaikki itselle ja sitten kirotaan lakeja, verottajia, tyhmiä ihmisiä ja päätöksiä, kun ei saadakaan, mitä halutaan, oli sitten rikas tai köyhä. Mihin ovat kadonneet ihmiset, jotka tekevät työtä, säästävät, jakavat omasta leivästään ja ymmärtävät, ettei kaikkea vain voi saada? Milloin olemme rakentaneet itseemme rajan, jonka sisäpuolella on kaikki ja ulos ei anneta mitään, mikä on itseltä pois?

Olisiko meidän aika oppia jakamaan ennemmin kuin olemaan pyytämättä, vaatimatta?

Kai sitä vähemmälläkin selviäisi?

p.s. Yhdysvalloissa tunnutaan olevan paniikissa velkakaton suhteen. Otetaanko pois rikkailta verojen avulla, jotta voidaan velkakattoa nostaa vai pidetäänkö velkakatto samana ja viedään sotilaiden ja eläkeläisten valtiolta saamat tulot. Jaetaanko vai pidetäänkö omat? Viedäänkö ravintolaillalliset vai päivän ainoa ruoka? (Toisaalta, rikkaat kun sijoittavat, syntyy uusia yrityksiä, työpaikkoja, veronmaksajia... hankala tilanne.)