28. tammikuuta 2013

Laulun tilassa, hyräilyn matkassa

Joskus tila ei muodostu ilman sanoja, laulua.  Hyräily kulkee huoneessa, ruumissa. Saa hymyä aikaan ja laulattaa. Yhteinen laulanta vie syvemmälle, saa näkemään itsestä jotain uutta. Tai sitten kaikki jää minun kuulokkeiden väliseen dialogiin. Hyräilyyn metsäkävelyllä. Sanojen mutinaan ruuhkabussissa.

Äänimaisemat sitoutuvat tunteeseen, tilaan ja hetkeen. Aamulla on ihana avata radio ja kuunnella Yle Klassista teekuppia kantaessa aamutoimesta toiseen. Matkamusiikiksi tarttuu jotain säähän ja oloon sopivaa. Viime aikoina se on ollut tyypillisesti jotain tummaa, joka sopii sarastuksettomaan aamumatkaan. Kun aurinko alkaa valaista bussimatkalaisten kasvoja, vaihtuu korviin kuulumaan keveämpää. Työpöydän ääressä ei aina ennätä kuunnella muuta kuin uusia biisejä, joita siirrän eteenpäin muiden kuunneltavaksi. Illalla kirjaa taustoittaa sekalainen soittolista, jonka merkitys on jossain muualla kuin lyriikoissa.

Hiljaisuus. Se on yhtä läsnä äänenä, rakentamassa seiniä huoneeseen. Sen kohina on yhtä todellinen kuin hyräily, joka leikkaa sitä. Hiljainen pihamaa puolenyön aikaan. Kellarikerroksen portaikon kostean kolkko hiljaisuus. Oma rauha tulee välillä juuri niistä hetkistä kun hiljaisuus muuttuu ääneksi.

Tämä on kulkenut mukanani jo monta vuotta. Siitä luopuminen on vaikeaa. Sen hyräily vie takaisin ensimmäiseen kuuntelukertaan ja palauttaa tähän hetkeen. Se on matka, niin kuin moni muukin kappale.


14. tammikuuta 2013

Ylellisyyttä ( ja sen asiantuntijaa) etsimässä

Minä pidän mankeloinnista. Tai oikeasti pidän mankeloiduista lakanoista. Kahdessa edellisessä asunnossa tästä ylellisyydestä en ole päässyt nauttimaan. Kasvoni kirkastuivat, kun kuulin uudessa talossa olevasta mankelista. Ihanaa, saisin taas nauttia puhtaalta tuoksuvista, sileistä lakanoista. Sellaisista mitkä äiti laittoi tuuletettuihin vuodevaatteisiin, kun olin lapsi. Joihin nukahtaminen oli kerran kuussa tapahtuva ylellisyys.

Todellisuuteen putoaminen tapahtui sitten muuttopäivänä kaksi. Kellarista löytyy mankeli. Erittäin hieno sellainen, mutta ei kyllä sellainen seitkytluvun sähköinen, jota olen tottunut käyttämään. Taloyhtiöstämme löytyy vanha, lattiaan pultattu laakamankeli, tunnetaan kai myös nimellä kivirekimankeli.

Kulttuurihistorioitsijana hypin riemusta laitteen nähdessäni, mutta mankeloijana meinasi päästä itku. Seurana ollut veljen puoliso kertoi käyttäneensä kyseistä laitetta 2000-luvun alkupuolella Helsingin yliopiston kotitaloustieteen opinnoissa. (Hän pohti myös mitä mankelille tapahtui laitoksen muuton yhteydessä viime vuosikymmenellä.) Hän varoitteli mankelin 'tiputtamisesta', mutta ei muistanut kuinka laitetta oikeastaan käytetään. Tiputtamisesta ovat varoitelleet kuusikymppiset sukulaiseni, jotka ovat äitiensä kanssa lapsena kyseisenlaista konetta käyttäneet.

"Voi ei, voi ei, voi ei..." ajattelin, kun kuulin, ettei edes taloyhtiömme oma talonmies osaa käyttää kyseistä yksilöä.  Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu mankeloimaan. Kansatieteen opinnoistakaan ei ole nyt apua. Eikä suvusta löydy yhtään sellaista henkilöä, joka muistaisi tarkalleen kuinka mankelia käytetään ilman henkilövahinkoja tai laitteen tuhoamista. Sitten kuitenkin välähti. Onhan minulla tämä blogi. Siksi siis nyt julkiseen hakuun:

Etsitään henkilöä, joka olisi käyttänyt aktiivisesti kuvassa olevaa mankelityyppiä ja osaisi opettaa sen käytön. Koulutukseen tulee ainakin kaksi ihmistä ja parin talouden lakanat. Toivottavasti jostain löytyisi asiantuntija pelastamaan meidän lakanat ja mankeli tippumiselta. Yhteyttä voi ottaa tämän blogin kommenttikentän kautta.

Ei näytä ihan samanlaiselta kuin se äidin nurkassa oleva mankeli.
Tämä tapaus vie tilaa yli metrin leveydeltä ja kolme pituudelta. Ja se on pultattu lattiaan kiinni.
On kuulemma myös helposti putoavaa tyyppiä ja nostamiseen tarvitaan raavaita miehiä (, joita emme kyllä nyt etsi).  
p.s. Virheelliset termit saa myös korjata.

7. tammikuuta 2013

Näköaloja ikkunoiden takana

Katselin uutenavuotena sohvaltani kaupungin järjestemää ilotulitusta. Koska tiesin kokemuksen olevan kohdallani viimeinen, se jäi värisemään minussa erityisellä tavalla. Olohuoneeni ikkunasta avautuva maisema  on ollut minulle tärkeä koko sen ajan mitä olen asunut kirkon vieressä. Puiston isot puut ja Mikaelin kirkon sirot muodot ovat piirtyneet verkkokalvoilleni lähtemättömästi.

Sillä on merkitystä mitä ikkunan takana on. Näköalalla on ainakin minulle yhtä iso merkitys kuin sillä miten helppoa on liikkua kotoa lähipalveluihin. Olen katsonut ikkunoista ulos todella paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Varsinkin junan ja bussin ikkunasta, mutta myös hotellien, leirikeskusten, työhuoneiden ja ravintoloiden ikkunasta. Ikkunan läpi katsottuna tilat ovat jotenkin epätodellisia. Kun niitä voi aistia vain vain yhdellä aistilla, tuntuu kuin yli puolet asioista puuttuisi. Samalla kuitenkin mielikuvitus herää ja ulkona vihmovan tuulen ja sadepisarat voi tuntea poskilla. Tai ainakin minulla mielikuvitus täydentää puuttuvat aistimukset.

Olen miettinyt niitä ihmisiä, joiden ikkunoiden takaa näkyy vain roskiksia, toisten talojen harmaita seiniä ja teollisuusalueita. Vaikka ovathan nämäkin näköaloja, mutta ovatko ne sellaisia, jotka saa ihmiset ulos kotoa; liikkumaan, ihmettelemään ja nauttimaan?

Olen lukenut C.I. Lewisin Paholaisen kirjeopistoa. Siinä sivutettiin pommitettuja kaupunkeja ja muistin omasta graduaineistosta haastateltavien suhtautumisen pommitettuun Lontooseen. Sitä ei ollut, ainakaan niissä muistoissa. Katoaako epämieluisat näköalat meistä? Unohdammeko sellaiset näkymät, jotka eivät tuota positiivista kokemusta? Katsommeko ulos ikkinoista, jos sieltä näkyy vain roskia, rikkinäisiä pihakaluisteita, romahtavia taloja... Täydennämmekö ikkunan takana olevaa kuvaa miellyttävämmillä mielikuvilla.

En katsele enää kirkkomaisemaa. Ainakaan tuota kyseistä. Jatkossa näen ikkunasta metsän ja sisäpihan.  Miten nopeasti alan nähdä sen, enkä entistä maisemaa?  Kuinka kauan täydennän uutta näkymää? Koska luistinrata pyyhkiytyy verkkokalvoltani? Koska katson sohvaltani koivunlehtien puhkeamista muistamatta vaahteroita?