27. marraskuuta 2013

Tuhansia vuosia vanhoja sotilaita ja vähän nuorempia kenkiä

Ihan viime hetkellä, mutta vielä ennättäen kävin tänään katsomassa Vapriikissa Terrakottasotilas-näyttelyn. Kaivaushistorian osalta näyttely antoi uutta tietoa minulle, mutta muuten oli aikalailla ennestään tuttua Kiinan historiaa. Näyttelyssä sai kuvata, mutta en kovinkaan montaa kuvaa kuitenkaan ottanut.


Terrakottasotilaiden yksityiskohtaisuus oli ihailtavaa.
 Käsien asento viittasi siihen mitä niissä oli kannettu, mutta arvailun varaan asia jäi.  

Poltettu savi on kestänyt paljon, mutta ei kaikkea. 

Kahdessa eri pienoismallissa oli kuvattu terrakottasotilaiden tekoa vaihekerrallaan.
Olisin halunnut videokuvata sen, mutta näyttelyssä oli todella paljon väkeä ja kuvaaminen oli vaikeaa.

Minulle uutena tietoa olivat kaivauksista löydetyt terrakottalinnut ja -eläimet.
 Tämä kurki oli aivan uskomattoman näköinen ja oikean oloinen.


Terrakottasotilaita enemmän minua kiinnostivat kolmannesta kerroksesta löytyvä kenkänäyttely. Kuvia tuli otettua kolminkertaisesti. Muutama ihanuus tässä:








Monet kengistä oli todella kauniita, mutta samalla niin pieniä, etteivät ne koskaan mahtuisi  minun jalkaani. Suomalaisessa kenkäteollisuuden historiassa ei ole hävettävää ainakin tuotteiden muotoilun ja ulkonäön perusteella.

5. marraskuuta 2013

Kuka tässä asuikaan

Aloitan sanomalla Helsingin Sanomien onnistuneen pyhäinpäivän lehdessä. Artikkeli Runon ja surun kodista oli hieno. Annu Karuvuori osoitti asiantuntemusta; ei vain Saima Harmajan osalta vaan myös tilan ymmärtämisen osalta. Artikkeli jätti kysymyksen siitä kuka on asunut minun kodissani? Vähän samaan tyyliin kuin kolme karhua sadussa kysyvät.




Erityisesti teksti sykähdytti minua Harmajan elämän avaamisella hänen kotinsa, hänen elätyn tilansa kautta. Oli myös hienoa nähdä  kuinka hänen kotinsa oli säilynyt suvussa, mutta saanut muuttua ja rakentua asunnossa eläneiden ihmisten mukaan. Asioita oli säilynyt ja säilytetty, mutta silti läsnä oli asukkaiden elämä. Ei eletty pyhäkössä.

Kun asuu vanhassa talossa, sellaisessa, jota ovat asuttaneet useat ihmiset ennen minua, herää uteliaisuus siitä kuka, miksi ja milloin on ollut näiden samojen seinien ympäröimänä. Millaisista asioista muodostuivat heidän kotinsa? Olivatko seinät valkoiset, kuten minulla nyt? Milloin on purettu se seinä, josta hieman kohoileva parketti kertoo?

Saima Harmajaa löytyy kirjahyllystäni. Hän ei ole yksin hyllyssäni. Vieressä on Edithiä, Tilmaa, Hiljaa, Ailaa, Einoa... He kaikki asuivat jossain ja joku asuu ehkä heidän kodeissaan.

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä näin Harmajan haudan, koska samassa rivissä
 oli ystäväni isovanhempien hauta. Sattumaa, osittain.
Aamun ja illan kohtaamiset täydensivät toisiaan.


3. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivä - muistamisen ja elämisen päivä

Eilen, pyhäinpäivänä, muutama ystäväni sanoi, etteivät muista lapsuudestaan päivään liittyviä tapahtumia tai tapoja. Minäkään en muista mitään erityistä. Meillä edesmenneiden muistaminen oli ja on läsnä jokaisessa päivässä. Niissä kannetuissa muistoissa, jotka meille jo pienestä pitäen jaettiin. Lapsuuden kaupungin rannoissa ja kaduissa, papan rakentamissa taloissa, mummon bingohallissa, kauppareissujen hautausmaapiipahduksissa, kosken pauhunnassa, ukin tallentamista maisemista, Marjamäen mökin portaissa... 

Eilisessä pyhäinpäivässä oli läsnä kaksi sellaista asiaa, jotka nostivat päivän muiden joukosta. Ensimmäinen oli paluu ystävieni perinteeseen. Vuosien sitten minulla oli mahdollisuus osallistua heidän tapaansa grillata pyhäinpäivän iltana ja sen jälkeen kävellä Hietaniemen hautausmaalla. Eilen olin jälleen osa tätä kokemusta. Nyt mukanamme oli paljon tuoretta surua ja muistoja. 

Toinen asia oli minun kynttilässä läsnä olleet ihmiset. Itselläni oli mielessäni jo aamusta lähtien ollut opiskelukaverina Louna ja hänen poismenonsa joitakin vuosia sitten sekä viime vuonna menehtynyt Seppo-serkku. Molemmat olivat saaneet elää hienon elämän. Ja minäkin sain jakaa heidän matkaansa. Läsnä olivat tietenkin myös mummot, ukki, pappa, isotäti... ja ei vain siinä kynttilässä vaan koko kävelyssä, matkassa, päivässä ja jokaisessa päivässä eteenpäin. 


Ystäväni Hietaniemen kynttimeressä.
Meidän kahdeksan ystävän surut olivat siinä rinnakkain.


Päivään kuului myös paljon aurinkoa (Aurajoen rannalla), naurua ja hymyjä. Uutta elämää pienten pellavapäiden muodossa ja suukkojen ja halien virtaa. Oli ihana päivä. Kaikessa. Kahdessa kaupungissa.