Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Haavekaupungeista. Vieläkään en ole varannut lippuja. Haavekaupunkien määrä on kuitenkin kasvanut. Ne ovat tulleet kirjojen sivuilta, lyrikoista, kuvista, maininnoista. Nyt niitä on useampi elämän varrelle. Jokaisessa kaupungissa on jotain houkuttelevaa, jotain historian muovaamaa tätä päivää, jonka haluaa nähdä, elää. Haaveista käsinkosketeltavaksi.
Omasta kotikaupungista voi tulla haavekaupunki. Kun vain avaa silmänsä ja alkaa katsoa ympärille. Siitä voi löytää monta sellaista paikkaa, hetkeä ja katua, jotka muuttavat haaveilijaa. Lähellekin voi haaveilla. Niitäkin haaveita on tullut jo useampi. Sellaisia haaveita, jotka ehkä juostenkin toteutuvat.
Murakamin juoksemisesta vielä. Siinä on haave ja samalla tehty työ. Hänen päämäärätietoinen eteneminen juoksun ja kirjoittamisen parissa on ihailtavaa. Toisaalta kaikki ei mene tasaisesti. Vaihtelua, epätasaisuutta, yritystä, kompastuksia... Jos uskaltaisi juosta, saavuttaisiko haavekaupungit nopeammin?
- - - - - -
Mihin nyt haaveilen?
Painamaan pään tyynyyn,
näkemään unia maailman ääristä
ja jostain aivan läheltä. Sellaisesta hetkestä,
jossa käden alka karhea seinä muistuttaa menneestä ja tulevasta
jalkojen alla tuhansien kävelemät kadut, nurmikko, pelto...
Katseessa kadonnutta ja pysyvää, korvissa kakofoniaa ja
yhteisiä sanoja.
Ei vain määränpäitä vaan pakopaikkoja, välietappeja,
matkareitteje, kohtaamispaikkoja.
Mihin nyt haaveilisikaan, kuin hetkiin kaiken rajalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti