29. marraskuuta 2015

Silmukoita koneessa

Sormet kaipaavat puikkoja. Se tunne tulee aina lentokoneessa. On sitten kyse työ- tai lomamatkasta. Ensimmäisenä omaan penkkiin istuttuani kaivan esiin puikot ja annan bambuun kiertyä uusia silmukoita tasaiseen tahtiin. En välitä edes noususta enää. Kunhan sormissa kohtaa puikon joustavuus ja langan hienoinen karheus. Niin alkaa matka. Uusi seikkailu samalla turvallisella rytmillä. Pelottavaa.

Finnair tarjoaa mustikkamehua neulojalle. 

Tänä vuonna on useammat silmukat luotu yläilmoissa ja ensi vuonna niitä luodaan lisää. Vain pimeä taivas ja valomeri maanpinnalta saavat katseen ikkunaan. Niin jajoskus myös pilvimeri ja auringonlasku.

Taivas ja pilvimeri, moninkertaisuus siiven alla.

Lentomatka on muutakin. Se on siirtymä, jossa aika muuttuu olemattomaksi. Sielu käpertyy onnesta ja odotuksesta. Hymynkare leikkii suunpielessä. Lopulta käsi hakeatuu käteen ja läsnä on toive seikkailusta. Päättymättömästä taivaankannesta. 



27. syyskuuta 2015

Saaren saarella ja ikkunassa

Mistä voi olla ylpeä? Vaikea kysymys; sellainen, jota ei oikeastaan saisi edes tässä yhteiskunnassa aina esittää. Olen itse usein ylpeä, mutta harvoin sanon sitä. Nyt olen suunnattoman ylpeä nuoresta naisesta, jolta sain ensimmäisen piirustuksen lähes 20 vuotta sitten. Nyt hän on kuvataiteilija, jonka ihmeellinen maailma avautuu tuhansine tarinoineen tauluissa ja veistoksissa. Sain käydä katsomassa hänen näyttelyään Turussa Tuulenpesässä. Ihmetellä sitä luovuuden ja ideoiden määrää mitä yhteen näyttelyyn on saatu. Sitä tarinoiden virtaa mitä nuoresta naisesta voi löytyä.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127852468519/meanwhile-in-andromeda-blueberry-submarine

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät heille rakkaita ja arvokkaita asioita. Ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja luoda uskomattomia asioita. He luovat käsinkosketeltavia muistoja ja keinoja saada arki paremmaksi. Olen ylpeä Liisestä ja Jospelista. Olen ylpeä veljistäni, heidän puolisoistaan, äidistäni ja isästäni. Olen ylpeä S:sta. (Ja siitä kuinka hän jaksoi leikata ja leikata paperilappuja, kun tarvitsin apua.)

Joskus olen myös ylpeä itsestäni. Niin kuin viime viikolla, kun sain ensimmäistä kertaa painosta koevedoksen kirjoittamastani materiaalista. Tai kun paistoin maksaa ja pihvit jäivät sisältä juuri oikealla tavalla vaaleanpunaisiksi. Rohkeammin pitäisi olla ylpeä tehdyistä asioista, onnistumisesta ja pienistäkin asioista.

Tämä blogikirjoitus piti julkaista jo kuun alussa. Ihan sen takia, että halusin ihmisten vierailevan ystäväni taidenäyttelyssä ja halusin kertoa Turun reissustani, näyttelystä, Osteria Ovosta, Ruissalon auringonkukkapelloista ja monesta muusta asiasta. Kirjoitus jäi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen ja vasta nyt kirjoitin sen loppuun. Ehkä se oli tarkoitettu, koska tässä kuussa olen ollut enemmän ylpeä läheisistäni kuin olisin osannut kuvitella.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127935062744/meanwhile-in-andromeda-sunflower

Kun on jotain kädessä,
silmien edessä
ja selän takana lämmittämässä,
tuntee elämän
hetken ja arvoituksen.





22. elokuuta 2015

Mitä kesästä jäi...


Tästä kesästä olisi paljon kerrottavaa. Hetkiä ja kokemuksia kaupungeista, maalta, saarista... Ne ovat kuitenkin jääneet pois tästä blogista. Ei siksi, etten olisi niitä halunnut jakaa vaan siksi, että ne eivät ennättäneet tänne asti.

Kesä muodostui lukupiiristä, tanssilavasta, valssista, kahvista, uusista ihmisistä, rakkaista ihmisistä, pelaamisesta, naurusta, löydöistä, ihmetyksestä, työstä, haasteista.... Ja monesta kauniista kesäpäivästä. 



Eikös kesään kuulu ainakin yhdet lavatanssit?
Matkatessa kotimaassa sai nauttia nauruista, hymyistä, auringosta,
pihoista, ystävistä ja kesän herkuista. Vaasassa kaikki yhdistyi yhteen iltaan patiolla.
Croissant briellä ja mansikoilla.
Kun joku toinen tekee aamiaisen, nauttii siitä monin kertaisesti. 
Uiminen jäi vähälle tänä kesänä. Monta kirkasvetistä järveä tuli kuitenkin nähtyä.
Kesän aikana tuli katettua useamman kerran lasikupit pöytään.
Pieniä merkittäviä hetkiä arjessa ja juhlassa.
 Iltoja ihanien ystäviän ja rakkaiden kanssa.  
Kellohelmat ja ystävä. Pyörähdyksiä kesäyössä. Yhteisiä muistoja. 
Lukeminen jäi tänä kesänä. Lukupiirikirja oli ainoa, jonka taidan saada loppuun.
Monta kirjaa on kesken, ehkä saan ne syksyn aikana luettua
Kesä oli täynnä syntymiä ja uusia alkuja. Yksi sellainen teki minusta kummin.
Aina on hyvä olla myös uuden opettelua. Tänä kesänä se oli espresson keittäminen. 

Muistaminen. Se voisi kuvata tätä kesää. Niin monia asioita jäi muistinlokeroihin.
Nämäkin Hirosimassa menehtyneiden muistoksi sytytetyt kynttilät. 

Monta hetkeä, muistoa ja muutosta. Kesän tuoksu jäi vaatteisiin ja kesän maku huulille. Ehkä suurin muisto on kuitenkin käsi kädessä kuljetut rannat, kadut, metsäpolut...

30. kesäkuuta 2015

Paratiisin auringossa ja sateessa

Ennen lomaa eräs työtuttava sanoi, että toinen kerta on jo perinne. Nyt on toinen kesä, kun olen lomaviikon Paratiisissa, joten perinne on muodostunut. Tällä kertaa en kuitenkaan ole yksin. Rauhoittumisen sijaan kaikenlaista hauskaa puuhaa ja uuden opettelua. Ihana Elina tuli krokettimailojen ja ukulelejen kanssa. Ja mitäs sitten tapahtuikaan...

Aamiaisgrillaus. Kuka sen nyt kieltäisi?

Viime vuonna nämä kaunokaiset eivät vielä kukkineet. 

Kroketin sääntöjen kertaus kesken pelin. 

Voittaja ja vahva kakkonen. 

Krokettia hellehattu päässä haastavassa maastossa.

Voittokahvit.
Jokaisen cappuccinon keiton kohdalla harjoittelemme kahvitaidetta.
Vielä ollaan musteläiskätestivaiheessa. 

Lakritsijäätelöä seuralaiselle, proseccoa miulle. Lomalla saa nauttia. 

Ja taas syödään. Ei jaksettu grillata, joten tapaspöytä ála Ida (ja avustajat). 

Sadepäivä ja ukuleleharkat ennen aamupalaa.
(Vain vaatteet paljastavat vuorokauden vaihtuneen. :) )

Ukulelen soittamiseen tarvitsee tabletin. Enpä olisi uskonut. 

Ja minäkin opin soittamaan sointukierron C- Em - Am - F.

Ja sadepäivä jatkuu Paratiisissa.
Kiitos ihanalla Sallalle, että jälleen saa täällä lomaa viettää. Ja talohan oli kuvankaunis 49 Shades of White.

12. kesäkuuta 2015

Korkeuksissa kohti lomaa

Loma on jossain edessä päin. Arki sitä ennen tuntuu usein väsyttävältä ja pitkäveteiseltä. Paitsi jos...

Kävelee lauantaipäivänä Kaivarin rantaa ja katsoo veneitä. Istuu keskiviikkoaamuna torilla aamukahvilla ja katselee torikojujen ympärillä olevaa vilinää. Kävelee iltakymmeneltä aikaan linnunlaulun täyteisessä metsässä. Käy päiväleffassa ja nauttii salin viileydestä paahtavan auringon sijaan. Seisoo tuulessa ja ympärillä on vain syreenien tuoksu. Kirjasta jota lukee niin, että unohtaa jäädä omalla pysäkillä pois. Loma onkin itseasiassa jo siinä. Arjen hetkissä, joissa on läsnä. Pienissä yllätyksellisissä retkissä. Matkoissa lähelle ja itseensä. Yksin tai käsi kädessä.

Loma voi olla vaikka lounaalla vesitornissa.

"Vesitorni ja ravintola ne yhteen soppii..." En tiennyt tänne tänään tulevani. 

Muoto ja mannermaa.
Vesitorneissa on jotain kiehtovaa. Menneen ja nykyisyyden yhteensovittumista.


Palapeli pilvistä. Emme olleet ihan varmoja pilvilajista.
Minun pilivitietouteni on hatara suvun taustoista huolimatta.
Kaunis se oli, ja se riitti. 


Meri ja taivas. Ne jatkuvat loputtomiin. Tai ainakin toinen niistä. 


Ruoka Haikaranpesässä oli ihan hyvää. Kaikki herkut oli pakko kokeilla.
Onneksi tässä on kahden edestä. Jakamisesta lomassakin on kyse. 

Miksi sitä lomalle jäisi? Ai niin siksi, että näin voisi tehdä joka päivä. En laske päiviä, koska ennen lomaa ehtii tehdä vaikka mitä ihmeellistä ja jälleen sen jälkeen.



Olen kirjoittanut aiemminkin vesitorneista. Ainakin Jyväskylästä.

16. toukokuuta 2015

Hinauksen hiljaisuudessa

Olen usein kirjoittanut äänistä. Nyt jälleen. Kun moottorikone hinaa purjelentokoneen taivaalle, on moottorin jylyssä jotain niin turvallisen rauhoittavaa, että on vaikea ymmärtää ihmisten pelkoja lentämistä kohtaan. 

Se ääni kuuluu kentän reunassa seisomiseen, niin kuin tuuli ja aurinko taistelemassa poskilla.  Tuntuu oudolta katsoa vintturihinausta. Puuttuu jylinä ja valkoisen koneen joutsenmainen nousu. Sen sijaan tuuli, koneen lähtökuulutus radiosta ja hinausköyden kiristymisestä tuleva kilinä ovat ainoat äänet. Ja kun kone lähtee, ei hitaudesta ole tietoakaan, mutta sama sirous on kohoamisessa jyrkemmässä kulmassa vain.


Tänään on päättynyt Vesivehmaan kisat. Tuttuja nimiä oli voittajissa. Me emme olleet kisoja seuraamassa, vaan Immolan kentällä ilmailutapahtumassa. Sää suosi purjelentämisen kokeilua, mutta simulaattoriin uskalsi lentopelkoisetkin. Ilmailu ei ole suosiossa. Purjelentämisen määrä vähenee, vaikka maassa on hyvää monipuolista kalustoa. Immolan kentällä oli aikoinaan 300-400 lentäjää, nykyään 130, joista aktiivisesti lentää kourallinen. Katoaako harrasteilmailu tästä maasta?

Minäkin olen lentäjän tytär, joka ei lennä. En siltikään halua purjelennon loppuvan. Jokainen kesä on alkanut kentän reunalla seisten ilmaan tähyten. Nyt opettelen vintturihinauksen hiljaista maailmaa. Kentän vaihtaminen voi muuttaa paljon. Saako se minusta lentäjää? Suuresti epäilen.


Immolan ilmailutapahtumassa 16.5.2015

Purjelentosimulaattorissa sai istua koneen puikkoihin.

Meillä oli vain peruslennokki lapsena. Nykyään valikoima on huima ja
ensi lauantaina kuulemma sm-kisat Immolassa.  

Taitolento tuntuu lisääntyneen purjelennon parissa.
Painoraja EKAan on 87 kiloa. Kaunis se on, mutta yksipaikkaisena ulottumattomissani. 

Puolentoistatunnin aikana kaksipaikkasella lennettiin useampi näytöslento.
Mielenkiintoista oli, että vain joka neljäs kokeilija oli mies. Onko ilmailun tulevaisuus naisissa? 


8. huhtikuuta 2015

Hyasintteja, kirsikankukkia ja vihreitä nurmikoita

Voisiko Lontoossa käydä vierailematta puistossa? En usko. Minä en ainakaan, vaikka Suomessa puistot edustavat minulle välitiloja,  joiden kautta kuljetaan pisteestä A pisteeseen B.

Yksi pienistä puistoista, jonka läpi kuljimme oli St James's Square.
Kaikista puistoista löytyi kyltti, joka kertoi sen historiasta. 
En lopulta laskenut kuinka monessa puistossa kävin. Square-määritelmän omaavia pieniä puistoja tuntui olevan jokaisessa korttelissa. Ja kaikki ne isot puistot... muotopuutarhat, lampeen päättyvät pitkät vihreät nurmikon, rosoiset hiekkakäytävät ja aurinkoa palvovat kasvit ja kukat. Kevät ei ollut vielä kauneimmillaan, muutamaa viikkoa myöhemmin useammat kukat olisivat puhjennet ja puissa olisi ollut silmuja. Nyt kuitenkin ilmassa ollut lupaus, joka toistui puistosta toiseen, sai haikeaksi ja unelmoivaksi.


St James's Square oli yksi niistä puistoista, joka lukitaan yöksi.
 Lähitalon asukkailla on avaimet portteihin ja he voivat käyttää puistoa koska tahansa. 


Ensimmäistä kertaa näin hyasintteja kukkaistutuksissa.
Harmi, että meillä pidetään sitä joulukukkana. 

Kukat eivät olleet vielä kauneimmillaan.
Vastaavanlaisia istutuksia oli lähes kaikissa puistoissa.

Jos aurinko olisi paistanut, olisi voinut jäädä rantatuoliin istumaan ja nauttimaan
vanhoista puista, turisteista ja keväästä.  

Yhtenä toiveena matkan osalta oli mahdollisuus päästä kävelemään Hyde Parkissa ja Regent's Parkissa. Johtuen osittain siitä kuinka paljon olen niistä lukenut. Vaikka hevosvaunut puuttuivat ja sää oli kolea, jotain siitä mistä Laurens ja kumppanit ovat kirjoittaneet oli tavoitettavissa. Miten paljon asioita voi säilyä satoja vuosia, vaikka se olisi vain tausta mielikuvalla. Miten erilaiset näistä puistoista on tullut sosiaalisina tiloina kuin 1800-luvulla, mutta toisaalta kuinka paljon niissä on myös säilynyt samaa. Hiekkakäytävien ja varjoisten piilojen mahdollisuudet.


Ja mitä reittiä sitä kulkisi...

Regent's Parkin nurmikot jatkuivat ja jatkuivat. 
Suurin kirjaimin pieniä tekoja olemassa olevan suojelemiseksi.

Miltä tämäkin idylli näyttää, kun puut ovat vihreät ja rannan kasvit rönsyilevät kesän energiasta...

Tätä maisemaa olisi voinut katsoa pitkään.
Vaikka se oli harmaa talven jäljiltä. 


Lintuja ja kirsikankukkia. Niitä oli paljon. Varsinkin puluja, joutsenia ja sorsia.
Kirsikankukat olivat kauneimmillaan ja tuoksu ihana. 

Lontoon puistot olivat muistutus siitä, että lähelläkin on kauniita puistoja, joissa viettää aikaa. Ne lupailivat kesää, tarjosivat lepoa ja pitkistä kävelyistä väsyneet jalat. Vaikka päivät olivat harmaita, kylmä tuulii tunkeitui talvitakin sisään ja välillä ympärillä oli enemmän turisteja kuin olisi kaivannut, olivat puistot ehdottomasti yksi tärkein osa tätä matkaa. Ja erittäin iso syy palata; ehkä ensi kerralla kesällä ja sitten syksyllä....

4. huhtikuuta 2015

Kun Big Ben löi varttia yli

Jotkut asiat tuntuvat mahdottomilta. Niiden toteutumista ei usko arjen keskellä. Istuessani toissa päivänä undergroundissa ja katsellessa pienten ruskeiden englantilaistalojen vilahtavan ohi pohdin miten tämä matka tuli jo nyt. Tai oikeastaan vasta nyt. Lontoo. Yksi elämäni keskeisistä kaupungeista, jossa olen kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Oloni ei ollut ollenkaan hukassa. Kiitos naisteni, tuntui, että tiesin missä mikin on ja mihin suunnata. Sisäinen kompassi toimi tehokkaasti ja ohjasi oikeisiin suuntiin. Onneksi olin viimeisenä iltana ennen lähtöä katsonut yhtä opaskirjaa ja sen verran tiesin, ettei kaikissa kartoissa ole kaikkia katuja ja kujia merkattu. Tiedosta oli hyötyä jo hotellin löytämiseksi.

Olo ei ole turistinen,  mutta käytös sitäkin enemmän. Kuvia tulee napsittua,  keskeiset nähtävyydet on koettava ja luvassa on paikallisia ruokaelämyksiä ja asioita, jotka toistavat kaupunkiin liitettyjä turistisia kokemuksia. Kuljenko omia polkuja vai toistanko jotain valmista kaavaa? Sen näkee seuraavien päivien aikana.

Tulopäivän kohokohtia oli sattumalta British Library'in päätyminen ja alkuperäisen Magna Cartan näkeminen sekä fish pie, päämäärätön kävely Westminstery'ssa ja aurinko.

Pääsiäisperinteiden kunniaksi illallista söimme lähi-italialaisesta.  Tarkoitus oli mennä pubiin, mutta käännyimme ovelta takaisin. Melutaso oli sen verran korkea, että matkasta väsyneet vartalomme eivät jaksaneet äänivyöryä. Aikoinaan Tukholman pääsiäismatkalla söimme ensimmäisenä iltana italialaisesta, joten perinteitä tuli ylläpidetty. Vaikka matkaseura on eri.

Mitä kaikkea tällä pääsiäismatkalla ehtiikään nähdä ja tehdä....




En vain voi mitään sille, että Big Benin lyödessä mieleeni tuli Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelmat. 

Paraatipaikka ja mahtavat pilvet.

Emile Pankhurst,  yksi vahvoista naisista historiassa. Yksi harvoista naisista, joille on pystytetty muistopatsas. 

Thames ja ei niin vanha näkymä.

Ihastuttava näkymä lounaalla. 

Kaupunkiin tutustuminen sisältää sattumia. Aivan kulman takaa
 hotellilta löytyi kirjasto.  Magna Carta -näyttely oli uskomaton yllätys. 



Simpukoita ja spagettia. Herkuttele alkoi heti.