28. joulukuuta 2016

Sumusta talven huurteeseen

Kävelin Nauenin maaseudella sumussa. Oli toinen adventtisunnuntai ja kietouduin valkeaan sumuvaippaan, jossa kaikki oli unenomaista. Sellaista rauhaa ja hiljaisuutta en muista pitkään aikaan kohdanneeni. Katselin maatalon ikkunasta saksanhirvien hahmoja sumuisella pellolla. Vielä iltapäivällä, kun ajoimme juna-asemalle auto sukelsi sumussa mutkasta toiseen. Tien sivulla näkyi valokuvamaisia maisemia, joissa sumu kietoutui joko nuorien koivujen tai vanhojen tammien paljaiden runkojen ja oksien ympärille.

Koko päivän lähes hopeanharmaa kevyes loi ympärille hiljaisuuden turvallisen piirin. Se tuntui pehmeältä poskea vasten. Se tuoksui... jotenkin samanlaiselta kuin järvi saunassa käynnin jälkeen juuri ennen sinne pulahtamista. Hivenen lehdeltä, raikkaalta, kostealta.


Kävelin matkan jälkeen ensimmäisenä aamuna junalle. Maa oli lähes läpinäkyvän kirkkaan kuuran peitossa. Lehdet olivat kuin hopeisen kääreen kietomat ja kiteytyvää huurua tuntui olevan kaikkialla minne katsoi. Jos olisi nostanut maahan pudonneen lehden, olisi valkoinen kylmyyden pitsi sulanut nopeasti sormissa vedeksi. Poskia nipisteli ja aamuauringon kirkkaus heijaustui moninkertaisena luonnon peittämästä kuurasta. Tuoksui kylmältä raikkaudelta, tulevalta lumisateelta ja katoavalta syksyltä.

Kaksi lumetonta maisemaa. Kaksi hyvin erilaista joulukuun päivää. Kahdessa eri maassa. Kaksi maisemaa, jotka alkutalvesta voi muistaa. Kaksi elettyä päivää.